Minä olen pimeydessä. En  näe ympärilläni muuta kuin pimeää. Mihin se valo katosi? Minä katson ylös taivaalle. Minä haluaisin nähdä edes tähtiä. Haluaisin nähdä valosta pilkahduksen, että tietäisin olevani elossa. Olenko minä olemassa? Tunnen sulautuvani yhdeksi pimeyden kanssa. Haluaisin nähdä edes vilauksen taivaasta ja kävelen ulos.

Kiitos Jeesus, että sinä olet kanssani vaikka minusta tuntuu että olet kaukana poissa. Kiitos ettet ole pimeimmästä pimeimpinäkään hetkinä minua jättänyt. Sinä pysyt paikoillasi vaikka meri myrskyäisi. Sinä voit nukkua myrskyssäkin. Sinä olet siinä ja sinä pysyt. Aivan kuin lempeä isä ottaa lapsen syliinsä, jolla on paha olo ja hän kestää lapsen raivon puuskat niin sinäkin otat minut syliisi ja sinä selviät siitä, että minä huudan ja olen vihainen. Miksi minä voin huonosti, vaikka minun piti olla jo terve? En ehkä saa siihen vastausta, mutta sinä olet siinä ja se riittää. Sinä kannattelet minua iankaikkisilla käsivarsillasi nyt ja jokaisena päivänä. Se riittää.

Kävelen ulos pimeään katsomaan tähtiä. Alan laskemaan tähtiä. Ne ovat niin kauniita ja ne tuikkivat ihanasti. Mietin minkälaista sinulla Jumala on ollut, kun olet laittanut ne taivaalle. Ne luovat uskoa ja toivoa pimeään maailmaan. Myös minun pimeään maailmaani. Minä näen valon.  

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani. Ps 139:17-18

Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo Ps 139:12

Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret 5. Moos 33:27