Koin että Jumala on pelottava. Hän on ikäänkuin harmaapartainen ja  vihaisennäköinen vanha mies. Hänellä on keppi kädessään. Mietin sitä raamatunkohtaa, että vitsa ja sauva minua lohduttavat. Ajattelin, että se tarkoitti sitä, että kun tekee väärin niin hän lyö sillä kepillä. Minun piti ikäänkuin kävellä kumarassa ja suojata päätäni käsilläni niiltä iskuilta. Koko ajan sisälläni oli ajatus: ”Apua, jos taas tein väärin ja saan piiskaa.” Mietin usein, että heitetäänköhän minut sinne tuliseen järveen, jossa on ikuinen kärsimys. Koin, että minun pitää koko ajan pyytää anteeksi. Anteeksi, että ajatelin sitä tai tätä. Anteeksi, anteeksi, anteeksi... Apua, taas tein syntiä ja joudun varmasti sinne tulijärveen.

Mutta onko Jumala sellainen?

Koin valtavaa syyllisyyttä koko ajan. En omasta mielestäni koskaan tehnyt mitään oikein. Olin valtavan kriittinen itseäni kohtaan ja syytin itseäni kaikesta. En ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En voinut muuta kuin huutaa: ”armoa, anna armoa!” Mutta en tuntenut saavani armoa. Vaatimukset olivat niin korkealla. Rima hipoi taivaita. Koin jatkuvasti ikäänkuin sormen osoittavan minua ja se syytti minua yötä päivää, yötä päivää. Se ei lopettanut koskaan. Se osoitti vähäisintäkin tekemääni virhettä. Itku kurkussa yritin tehdä oikein mutta aina oli jokin syy syyttää. Aina minusta löytyi vikaa. Koskaan en pystynyt täyttämään odotuksia. Miksi minä olin niin huono. Vaikka kuinka paljon piiskasin itseäni en saavuttanut sitä mitä halusin saavuttaa.

Samalla kun syytin itseäni, koin että Jumala tuomitsi minut. Syyllisyys ja tuomio kulkivat käsi kädessä. Kärsin pelottavista pakkoajatuksia (toistuvista mieleen tulevista epämiellyttävistä ja ahdistavista ajatuksista ja mielikuvista), joille en voinut mitään, mutta silti syytin itseäni niistä ja samalla koin ikäänkuin Jumalan lyövän minua kepillä rangaistukseksi niistä. Se oli todella ahdistavaa, koska en voinut kokea saavani apua miltään taholta.