Mietin mitä elämä on? Mistä elämä alkaa ja mihin elämä päättyy?  Mikä tekee elämästä elämän? Voiko ihminen elää, vaikka tuntisi olevansa kuollut? Onko se silloin elämää vai kuolemaa?  Onko jonkun toisen elämä arvokkaampi kuin jonkun toisen? Vastaako Jumalan jonkun toisen rukouksiin muttei jonkun toisen?

Synnyin uskovaan perheeseen. Kävimme säännöllisesti seurakunnassa. Rakastin Jeesusta ja menin upotuskasteelle 13-vuotiaan. Kuitenkin kun katsoin muita uskovia ihmisiä, niin ihmettelin sitä iloa ja rauhaa heidän olemuksessaan. Itse koin sisimmässäni vain pelkoa ja ahdistusta.

Tumman plyyshimekon sisällä

tytön sisin suurena kyyneleenä.

Itkua pidättelemässä...

Makaan sängyssä ja itken nukke ja nalle kainalossa. Eihän kukaan enää satuta minua, eihän? Sano Jeesus että: ”ei”.

...Itkemätön itku

kulkemassa epäonnistumisena,

etsimässä syliä,

kätkeytymässä kovuuteen,

sekoittumassa selviytymiseen,

hukkumassa hylkäämiseen.

Toisia ei saa satuttaa, mutta miksi minua satutetaan? Seurakunnassa opetetaan rakkaudesta, mutta koen että ne ovat vain sanoja. Tyhjiä sanoja ilman sisältöä.  Miksi toisia saa satuttaa? Miksei kukaan auta? Mikset sinäkään Jeesus auta? Minua sattuu. Minä en halua elää. Ota minut Jeesus pois.

Mietin, että  ”mitä rakkaus on?”  Onko rakkautta edes olemassa oikeasti?. Minun täytyy vain itse kantaa itseäni. Painan liian paljon ja lyyhistyn sen painon alla. En jaksa kantaa itse itseäni. Miksei kukaan ota syliin ja kanna minua? Miksei kukaan ota pois tätä taakkaa?

.. Vasta itkettynä itku

murtaa tuskan,

helpottaa puhumaan,

vapauttaa paranemaan,

auttaa luottamaan. (Isän tyttö, Solveig Hiltunen)