Jumala alkoi puhua minulle raamattukouluun menemisestä. Se tuntui ajatuksena ihan mahdottomalta minun tilanteessani ja monet sanoivat, että olen liian huonossa kunnossa lähteäkseni toiseen maahan raamattukouluun. Koin kuitenkin vahvasti että se oli vastaus rukouksiini ja lähdin raamattukouluun toiseen maaahan.
Tajusin, että tarvitsin sisäistä parantumista ja vapautumista. Sain lähteä matkalle etsimään sitä tyttöä, joka todellisuudessa olin. Se tyttö vaan oli hautautunut kipuun, tuskaan ja häpeään.
”Herra, sinä joka itket itkevien kanssa, auta minua itkemään suruni pois. Anna minulle vapautta vuodattaa tuskani sinulle. Anna minulle rohkeutta katsoa murheeni pohjaan. Anna minulle viisautta ymmärtää suruni syyt, sillä Herra jos sinä et vie minua suoraan suruni läpi, se kulkee mukanani aina, kasvaa muuriksi ympärilleni ja pitää minut elämälle vieraana” (Kotien rukouskirja)
Rukoilin: ”Pyhä Henki paljasta minulle ne asiat mitä ikinä saatankaan salata tai pelätä kohdata itsessäni. Haluan muuttua yhä enemmän Jeesus sinun kaltaiseksesi.”
Raamattukoulussa koin ensimmäistä kertaa, että rakkaus alkoi räystäältä tippuvan veden lailla pisara pisaralta yksitellen sulattaa sisimpäni ikiroutaa. Minä vain itkin, itkin ja itkin. Kuulin Jeesuksen lempeät sanat sisimmässäni:
”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi -- minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” Jes 41:10
Sain ensimmäistä kertaa kokea, että että joku ymmärtää ja pystyy selviytymään tästä tilanteestani. Sain ikäänkuin nojata koko painolla Hänen rintaansa vasten. Minä voin hengittää syvään ja levätä. Voinko minä levätä? Se on ihme. Vaikka vain hetken lepo, niin jaksan taas tämän päivän ja yön.
Koin kuinka Jumalakuvani alkoi muuttua. Jumala ei ollutkaan ankara ja pelottava vaan lempeä ja rakkaudellinen. Hän olikin minun rakastava Isäni. Eikä hän syyttänyt eikä tuominnut minua. Hän vain rakasti, rakasti ja rakasti.
Aloin myös huomata että seurakuntayhteys voi olla aitoa. Iloitsin siitä, että sain olla juuri sellainen kuin olin ja sain myös näyttää sen seurakunnassa. Minun ei tarvinnut enää teeskennellä. Sain ikäänkuin ottaa sen ”teeskentelyn viitan” pois päältäni. Sain olla Jumalan ja toisten edessä sellainen kuin olin. Kukaan ei hylännytkään minua sen vuoksi, että minulla oli vaikeuksia ja koin sisimmässäni vihaa ja ahdistusta. He halusivat vain auttaa minua. Jumala halusi vain auttaa minua.
Miten hän voi rakastaa minua, vaikka olen niin paha? Minä joka olen niin likainen. Miten sinä voit rakastaa minua? Rakastatko sinä minua, vaikka en voi hymssä suin laulaa rakkaudestasi. Minä voin vain rääkyä ulos sisimmän tuskaani kasvojesi edessä. Voin vain huutaa ”apua”, uudestaan ja uudestaan. En pysty enää kontrolloimaan tätä vihaa. En pysty selviytymään tästä pahasta olosta. On niin paha, paha, paha olo. Haluatko sinä ottaa tällaisen ”paketin”. Etkö sinä halua sellaista ihmistä, joka on jo valmis ja kykenevä palvelmaan sinua? Sellaisen ihmisen, joka voi evankelioida kaduilla, saarnata, rukoilla ja olla palveluksessasi. Entä minä, kun en voi muuta kuin lattialla maaten huutaa sinua uudestaan ja uudestaan. Minä en voi saarnata, minä en jaksa evankelioida kaduilla, minulla ei ole voimia edes rukoilla toisten puolesta. Minä vain olen olemassa. En voi antaa sinulle mitään. Haluatko sinä silti minut?
