Tunnen kuinka itku on kovettunut möykyksi sisimpääni. Se ei ole tullut enää pitkään aikaan ulos sieltä. En enää osaa itkeä. En enää uskalla itkeä. Päätin jo lapsena etten enää itke, koska en halunnut antaa isälleni sitä iloa että hän olisi saanut minut itkemään. Hän aina nauroi pilkallisesti kun sai muut itkemään. Olin painanut kaiken sen itkun sisimpääni piiloon. En tiennyt, että ne kaikki kyyneleet olivat siellä edelleen. Se kaikki kipu oli siellä edelleen. Ne eivät olleet kadonneet mihinkään. Luulin, että aika parantaa haavat, mutta ei se parantanut. Opin vain kantamaan sitä kipua sisimmässäni ja elämään sen kanssa, mutta se ei ollut parantunut. Nyt Jumala sanoi, että oli aika itkeä. ”Minä päästän sinut sielusi pois kivun ja tuskan vankilasta”, Jumala sanoo. Minä vain itkin, itkin ja itkin. Tunsin sen kivun ihan fyysisenä ruumissaani. Se kipu oli ollut siellä pitkään. Jumala nosti minusta pois sitä kipua. Se sattui paljon. Huusin ja vaikersin, mutta sen jälkeen olo helpottui. Oli heti kevyempi olo. 

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus

Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä

Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä

Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.

Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.

Saarn. 3:1-8

 

Räystäästä tippuvan veden lailla

sanat

yksitellen,

sulattavat,

lohduttavat,

tuovat toivoa.

 

On tarvittu jäätyminen,

kylmyys, puristus.

 

Ennen kuin

sanat

tasaisesti,

lämpimästi,

varmasti,

pehmentävät

luultua ikiroutaa. (Isän tyttö, Solveig Hiltunen)