Istun kahvipöydässä. Muut keskustelevat kivoista asioista, mutta minä en uskalla liittyä joukkoon. Olen pöydässä ja samalla kuitenkaan en ole. Koen olevani näkymätön. Olenko minä olemassa? Koen, että minä olen ja en kuitenkaan ole. Haluaisin liittyä joukkoon ja tulla näkyväksi, mutta miten?

Koko elämäni menee siihen, että joka hetki ihmisten seurassa mietin, että kelpaanko minä? Olenko normaali?  En uskalla puhua mitään etten kuulosta tyhmältä. Sanat eivät edes tule ulos vaikka haluaisin. Yritän puhua, mutta mitään ei tule ulos. Apua, nyt tekee jo mieli paeta kahvipöydästä.

Miksi minun pitää aina ajatella mitä muut minusta ajattelevat? Miksen saa vapautta olla sellainen kuin olen? Haluan olla vapaa

Pakenen kahvipöydästä ja itken. Itken sitä etten pysty pääsemään mukaan toisten joukkoon, vaan olen aina yksin ja näkymätön.

Ainoa ja tärkein asia minkä vuoksi jaksan mennä eteenpäin on se, että Jeesus hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Minä kuulen sydämessäni hänen hellän kuiskauksensa: ”Minä rakastan sinua.” Hän tuntee minut läpikotaisin ja hänelle voin puhua kaiken sen mikä minua painaa ja hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Hänelle minä en ole näkymätön. Odotan sitä päivää, kun saan juosta Jeesuksen syliin taivaassa ja olla oma itseni :)