Kävin seurakunnassa mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi siellä. Edelleen koin sitä samaa ulkopuolisuuden tunnetta kuin lapsena. Koin, että heillä oli  siellä kaikki niin hyvin. He olivat niin onnellisia. Mietin mikä minussa on vikana? Kuulin kuinka uskovat puhuivat siitä kuinka uskoontulon jälkeen kaikki oli niin ihanaa. Itse koin sitä onnea hetken, mutta siten pahaolo tuli takaisin. Kun yritin ylistää Jumalaa minulle tuli niin hirveitä ajatuksia ja mielikuvia mieleen, että ahdistuin niistä. Yritin saada ne pois päästäni mutta ne vaan olivat siinä. Lopulta koko ylistäminen meni siihen, että yritin saada ne pois päästäni. Lopulta en voinut edes ylistää. Istuin lannistuneena alas ja itkin. Itkin sitä etten ole hyvä uskova. Ei minusta tule uskovaa. Uskovan pitää olla kiltti, hyvä ja ajatella hyviä ajatuksia ja olla ”synnitön”, mutta minä tunnen itseni likaiseksi enkä pysty ajattelemaan hyviä ajatuksia. En voi edes ylistää. Saati tulla seurakuntaan kun painostus ja pahaolo lisääntyivät siellä.

Kyyneleet ovat leipäni päivin ja öin, kun minulta alati kysytään: "Missä on Jumalasi? Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat -- kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni. Minä sanon: Jumala, kallioni, miksi olet unohtanut minut? Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä vihollisen sortoa? Tuska viiltää minua luihin ja ytimiin, kun vihamieheni herjaavat minua ja huutelevat kaiken päivää: "Missä on Jumalasi?"

Koin olevani maailmassa yksin, omassa maailmassani. Niin pohjattoman yksin. Olin kuin ihminen autiolla saarella yksin vain petoeläimet seuranani. En löydä paikkaa, jossa levätä. En löydä paikkaa, jossa kokea turvaa ja rauhaa. En löydä paikkaa, jossa voisin kokea yhteyttä muiden ihmisten kanssa. En löydä itseäni.

Mietin taas itsemurhaa. Jeesus, en jaksa elää. Päästä minut vapaaksi!