Murrosikäisenä en halunnut mennä enää seurakuntaan. Koin että kaikki siellä oli vain teeskentelyä. Hylkäsin Jeesuksen ja päätin (ja todella uskoin sen) ettei Jumalaa ole olemassa. Tietämättäni menin rappusia alaspäin, pimeyteen päin. Valo jäi yläpuolelleni yhä pienenevänä pisteenä. Oli aivan kuin pimeyden ”vaippa” ympärilläni. En voinut tuntea positiivisia tunteita. Oli vain pimeyttä ympärilläni, takanani ja edessäni. En tiennyt miten päästä ulos siitä.

Sitten kun olin 26-vuotias ja todella masentunut, huusin hengenhädässä, että "Jeesus auta mua, mä en muuten enää jaksa". Ajattelin, että jos Jumala ei nyt vastaa teen itsemurhan. En enää kestänyt sitä sisäistä pahaa oloa. Silloin kohtasin Jeesuksen voimallisella tavalla ja sain kokea jotain siitä mitä rakkaus tarkoittaa. Koin aivan kuin Isän rakkaudelliset käsivarret ympärilläni. Hän todella on olemassa ja hän on todellinen.

Sain antaa elämäni uudestaan Jeesukselle. Näin kaiken uusin silmin. Todella koin, että olin syntynyt uudetaan. Kaikki näytti ulkonakin niin kauniilta. Siitä alkoi tieni yhdessä Jeesuksen kanssa. Sain olla kuin tuhlaajapoika, joka palaa kotiin Isän luokse.